Jarmo Nieminen

Talvisota alkoi Helsingissä 30.11.1939 yleisellä ilmahälytyksellä ja ilmatorjuntapatterien torjuntahälytyksellä kello 09.15 neuvostoliittolaisten pommikoneiden ilmestyessä etelästä Helsingin ylle. Helsingin ilmapuolustuksesta vastasi Ilmatorjuntarykmentti 1. Rykmentin yhden perustama Ilmapuolustusaluekeskus 15, jonka johtajana oli majuri Paasikivi. Käytössä oli neljä raskasta ilmatorjunpatteria oli käsketti täysvalmiuteen hieman aikaisemmin kello 08.30. Pattereista kaksi oli Suomenlinnassa (51. ja 52. Rask.Kiint.It.Ptri, jaos Lauttasaaressa sekä patterit Taivaskalliolla (53. Rask.Liik.It.Ptri) ja Herttoniemessä (54.Rask.Liik.It.Ptri) Lisäksi 40 mm:n kevyt jaos oli sijoitettu Ilmalan mäelle ja ilmatorjuntakonekiväärikomppania oli ryhmittäin kaupungissa talojen katoilla.

Varsinaiset sotatoimet alkoivat Helsingissä kello 09.20 kolmen SB-koneen lentäessä Helsingin yli pudottaen ammuksia Pasilan ratapihalle, Malmille ja Tikkurilaan.

Kouluaamun raju päätös

Santahaminan kansakoulun päivä alkoi normaalisti aamulla kello 9.00. Santahaminan kansakoulun päiväkirjoista löytyy merkinnät sodan alkamisesta:

Venäläiset hyökkäsivät, Santahaminan pommitus alkoi 9.20.

Koulutyö keskeytyi venäläisten ilmapommituksen takia, sodan alkaessa kello 9.20.

Lähimmät pommit putosivat koulurakennuksesta noin 100 metrin päähän. Opettajat ja oppilaat kyyhöttivät päivän ja seuravan yön Santahaminan pommisuojassa, nykyisen sotilaskodin rannassa sijaitsevassa, venäläisten vuonna 1915 rakentamassa, betonisessa sähkölaitoksessa.

Kohteena merilentoasema

Kello 10.35 pommitettiin Santahaminaan. Kahdentoista pommikoneen ilmahyökkäys tuli täytenä yllätyksenä. Olympiakylän (Kadettikoulun) rakennustyömaalla rakennusmiehet katsoivat koillisen suunnasta tulevia pommikoneita, avautuvia pommiluukkuja ja irtoavia pommeja. Koneet lensivät rakennustyömaan yli matalalla. Kohteena oli Santahaminan merilentoasema. Pommitus ei kuitenkaan osunut täysin kohdalleen. Lentoaseman laiturilaitteet ja lentokonehallit säilyivät lähes vaurioitta. Uusimman lentokonehallin, kolmoshallin, seinustoja pyyhkivät sirpaleet. Pommitus ulottui koulun tasalta koillis-lounaissuunnassa nykyisen Kaartin jääkärirykmentin esikunnan ympäriltä Radioniemeen ja mereen asti. Kunkin lentueen pommisarja kattoi noin 50 x 100 metrin kokoisen alueen. Koneissa oli kantokykynsä mukainen maximikuorma, kuusi 100 kg:n miinapommia. FAB-100 pommeja (Fugasnaja avijabomba 100) pudotettiin Santahaminaan 72 kappaletta.

Erik Hautamäki kertoo kirjassaan Kotisaareni Helsingin sylissä – Santahaminaa 1921–39 talvisodan syttymisestä seuraavasti:

Olimme juuri tulossa talon edustalla olevan metsikön läpi. Laskimme kaapin maahan ja kiiruhdimme juoksujalkaa Kadettikoulun itäpäähän kuuntelemaan moottorin jyrinää ja katselemaan taivaalle. Siihen oli kertynyt jotakuinkin kaikki työmaan väki ihmettelemän, mistä oikein oli kysymys.

Pommikoneet ilmestyivät näkyviin ja moottoreiden jyly täytti tienoon. Ne tulivat aivan matalalla. Olivatko ne omia koneita? Eivät olleet, sillä siipien alla paistoivat punaiset neuvostotähdet. Juuri yläpuolellamme avautuivat pommiluukut ja pommit alkoivat pudota kohti maata. Kaikki työmaan [Kadettikoulun työmaan] ihmiset ryntäsivät tai ainakin yrittivät rynnätä kaaosmaisesti päädyssä olevasta ovesta sisään ja kellariin [Kadettikellariin]. En sotkeutunut siihen joukkoon, vaan suojauduin metsään.

Repivät räjähdyksen äänet täyttivät ilman. Pommit, jotka olin nähnyt irtoavan koneista, räjähtivät ja jälkeenpäin kuulin että ensimmäiset olivat osuneet ruokalarakennuksen päädyssä olleeseen käymälään, ja siellä tarpeillaan ollut keittiöapulainen oli kuollut välittömästi. Lieneekö ollut talvisodan ensimmäisiä uhreja samoin kuin konekivääriampuja viereisen kasarmin katolla.

Talvisodan ensimmäiset helsinkiläisuhrit

Jo pommituspäivänä huhuttiin, että Santahaminassa olisi kuollut 15 henkilöä kasarmin saadessa täysosuman. Asia vahvistettiin lehdistön sivuilla vaikka Helsingin Lohko raportoi sotapäiväkirjassaan pommin osuneen Santahaminassa johonkin kasarmiin, jolloin noin seitsemän miestä haavoittui pahoin, ehkä kuoli.

Todennäköisesti tarkin tieto kirjattiin Helsingin Lohkon sotapäiväkirjaan 30.11. kello 11.15:

Saatu ilmoitus puhelimitse luutn. Virkkuselta Santahaminasta: n klo 10.45 12 konetta (muistutti BL koneita) lentäen N-S suunnasta pommitti lentoasemaa. Osumia puisiin rantavarastoihin. 3-4 kuollutta. Halleissa eikä laskusilloissa ei ole osumia. Tulipaloja ei syttynyt.

Ministeri Juho Niukkanen kirjoitti vuonna 1950 muistelmissaan Talvisodan puolustusministeri kertoo, että Santahaminassa kuoli eräällä rakennustyömaalla 15 henkeä. Myöhemmin tieto siirtyi myös historian kirjoihin, kuten Helsingin kauungin historiaan (V osa), joka julkaistiin vuonna 1964. Jopa neuvostoliittolainen historiankirjoitus vahvisti tiedot.

Todellisuudessa Santahaminassa kuoli ensimmäisessä pommituksessa kolme siviiliä ja yksi sotilas. Siviileistä kaksi oli Uudenmaan Rykmentin ruokalan naisia, jotka olivat ruokalan piha-alueella. Ruokala sijaitsi tuolloin punatiilirakennuksessa C 23. Samoissa tiloissa sijaitsee nykyisin Maanpuolustuskorkeakoulun sotatekniikan laitos. Kolmas pommituksessa menehtynyt henkilö oli merilentoaseman työntekijä. Sotilas kuoli pommikoneen konekivääritulituksessa konekivääripesäkkeeseensä kasarmin C 21 katolle. Samaisessa kasarmissa on nykyisin Kaartin jääkärirykmentin Sotilaspoliisikomppania.

Kansallisarkiston menehtyneet tietokantaa tunnistaa Santahaminassa kaatuneiksi yhden sotilaan – Mikko Eelis Suomisen. Hän toimi konekivääriampujana kasarmin katolla olleessa konekivääripesäkkeessä.

1: SUOMINEN, MIKKO EELIS
sääty naimaton
sukupuoli mies
kansalaisuus FI
kansallisuus FI
äidinkieli suomi
lasten lukumäärä 0
ammatti sorvari
sotilasarvo sotamies
joukko-osasto Er.LLv/Santahamina
syntymäaika 05.01.1918
synnyinkunta Metsämaa
kotikunta Loimaa
asuinkunta Loimaa
kuolinaika 30.11.1939
kuolinpaikka Santahamina
kuolinkunta Helsinki
hautauskunta Loimaa
hautausmaa Loimaan kaupunkiseurakunnan sankarihautausmaa
hautapaikka IA/1398
menehtymisluokka kaatui, siunattu ja haudattu
vapaa paikkatieto Ilmapommitus

Taistelulentolaivueen harhautus

Aiemmin lokakuussa Taistelulentolaivue 36:n Blackburn Ripon IIF -tiedustelukoneet, 6 kpl, oli siirretty Vuosaaren Kallvikiin. Marraskuussa suuren salaperäisyyden vallitessa siirrettiin esikunta, mekaanikot ja lentäjät. Esikunnan lähtiessä marssille henkilöstö luuli siirtyvänsä Porvooseen. Salaaminen ja harhautus onnistuivat hyvin, pommitus oli kohdistunut tyhjään tukikohtaan.

Sankarilentäjä johtaja

Santahaminan ilmahyökkäyksen johti kapteeni Vasilj Rakov. Pommituslento on Rukajevin ja hänen ekadrillinsa ensimmäinen sotalento. Myöhemmin hänet palkittiin kahteen kertaan Neuvostoliiton sankarin arvolla. Hän sai toisen kerran sankarin arvon upotettuaan saksalaisten ilmatorjuntaristeilijä Nioblen Kotkan satamassa heinäkuussa 1944. Rakov oli Neuvostoliiton tunnetumpia merilentäjiä. Hän yleni kenraalimajurin arvoon.

Rakov komensi lennolla neljän lentueen (12 SB-pommituskoneen) osastoa. SB oli Tupolevin valmistama moderni kaksimoottorinen keskiraskas pommikone. Se oli yksi vertailuryhmänsä parhaista pommikoneista 1930-luvun puolivälissä. Koneen siipien kärkiväli oli 20 m, huippunopeuden ollessa 480 km/h. Nopeus oli suurempi kuin parhaidenkin suomalaisten käytössä olleiden hävittäjien. SB:ssä oli kolmen hengen miehistö. Pommien lisäksi aseistuksena oli neljä 7,62 mm konekivääriä.

Lentueet kuuluivat Itämeren laivaston 57. Pikapommituslentorykmenttiin. Koneet lähtivät lentoon Suomen lahden kaakkoisrannikon tuntumassa olleelta Kotlynin kentältä. Lentoreitti eteni Seiskarin–Suursaaren suunnassa Suomen rannikolle Pellingin kohdalle, josta suunta muutettiin Porvoon länsipuolitse mantereelle ja Helsingin pohjoispuolella. Lähestyminen kohteeseen tehtiin lentuejonossa pohjoisesta Laajasalon yli pohjois-koillissuunnasta. Alhaisesta pilvikorkeudesta johtuen pommitus tehtiin matalapommituksena - Rakovin ilmoituksen mukaan 400 metrin korkeudesta.

Annetun raportin mukaan pommitus oli menestyksellinen. Rakovin eskadrilli tuhosi kaksi merilentoaseman hangaaria (lentokonehallia), kasarmeja ja spuskin.

Ilmatorjuntatulta

Koneet saivat vastaansa kivääri- ja ilmatorjuntakonekivääritulta (1 500 patruunaa) Laajasalosta, Villingistä, Isosaaresta, Harmajasta ja Kuivasaaresta. Santahaminasta ammuttiin 10 patruunaa. Myös Helsingin Laivastoaseman konekiväärit tulittivat koneita.

Suomenlinnan 51. Raskas ilmatorjuntapatteri avasi tykkitulen koneita vastaan, ampuen kymmenen kranaattia. Patteri oli aseistettu kahdella 76 mm:n Bofors-ilmatorjuntakanuunalla. Helsingin Ilmapuolustusaluekeskus ilmoitti, että It-aseet ampuivat yhden koneen mereen Santahaminan eteläpuolella. Myös Suomenlinnassa ollut 75. Raskas ilmatorjuntapatteri ampui 4 kranaattia. Laukausten vähäisyys johtui liipasimen juuttimisesta epäkuntoon.

Helsingin Alalohkon (rannikkotykistön) rannikkotykit avasivat tulen koneita vastaan Isosaaresta ja Pihlajasaaresta. Isosaaren tykit ampuivat kuusi kranaattia. Santahaminan nelitykkinen Canet-patteri ei osallistunut tulitukseen. Tykkilaskimet eivät olleet kunnossa. Venäläisten tekemän oman ilmoituksen mukaan koneet palasivat takaisin tukikohtaansa suorinta reittiä Helsingin edustalta etelän kautta itään kaartaen. Kaksi koneista oli saanut osumia konekivääritulessa. Kukaan ei ollut haavoittunut.

Tilanteen yllätyksellisyyttä kuvaa, että koneiden määrä on eri sotilasyksiköiden raporteissa on 9, noin 10, 10-12 tai 12 konetta. Rakovin mukaan koneita oli 12.

LÄHTEET

- Helsingin lohkon sotapäiväkirja (Suomenlinna)
- Helsingin lohkon 4./75. Ilmatorjuntapatterin sotapäiväkirja (Suomenlinna)
- Helsingin lohkon Toimituskomppanian sotapäiväkirja (Katajanokka)
- Isosaaren alalohkon sotapäiväkirja (Isosaari)
- Santahaminan linnakkeen sotapäiväkirja (Santahamina)
- Santahaminan kansakoulun päiväkirja (Santahamina)
- Helsingin laivastoaseman Järjestelytoimiston sotapäiväkirja (Katajanokka)
- Helsingin laivastoaseman Toimituspataljoonan sotapäiväkirja (Katajanokka)
- Helsingin väestönsuojelukeskuksen sotapäiväkirja (Töölö)
- Helsingin väestönsuojelukeskuksen Alppilan aseman sotapäiväirja (Alppila)
- Ilmapuolustusaluekeskus 15:sta sotapäiväkirja(Suomenlinna)
- Ilmapuolustusaluekeskus 17:sta sotapäiväkirja

GEUST, C.-F. Neuvostoliiton Ilmavoimat Talvisodassa. SIIVET 4/89 -lehti. 1989.
GEUST-TIRKELTAUB-PETROV Red Stars Vol. 5. Baltic fleet Air force in Winter war. Hämeenlinna 2004.
HAUTAMÄKI, ERIK Kotisaareni Helsingin sylissä, Santahaminaa 1921-39. Helsinki 2003.
HONKANEN, EERO Sotalentäjä muistelee talvisota-aikaa. Erkki Palosuon haastattelu. http:///www.virtualpilots.fi/W…aari.html. Tulostettu 30.11.2009.
KROHN, AARNI Talvisodan ensimmäiset tunnit. Porvoo 2002.
MANNINEN, OHTO: Talvisodan alun poomitukset strategisia. Sotilasaikakauslehti 2/93. 1993.
MYLLYNIEMI, URHO - RÄIHÄ, EINO Suomenlinnan Rannikkorykmentti 1918-1998. Helsinki 1998.
Neuvostoliiton Suomen sota merellä. Leningrad 1946.
NIUKKANEN, SULO: Talvisodan puolustusministeri kertoo. Helsinki 1950.
VILJANEN T.V. Helsinki sodassa. Helsingin kaupungin historia, V osa. Helsinki 1964.

Olen seuraillut viimeiset kaamosviikot Santahaminassa pöllöjä. Vuosi onkin lähimuistissani, joka saarella ulottuu vuoteen 1989, pöllörikkain. Kuukauden ajan on saarella oleskellut useita viirupöllöjä ja vielä lukuisammin varpuspöllöjä. Sekaan on myös mahtunut hiiripöllö ja helmipöllö. Saaren omat paikalliset lajit, huuhkaja ja lehtopöllö, ovat pysytelleet lähes näkymättömissä. Vain yksi lentohavainto on huuhkajasta. Kesäinen tuttavuus suopöllön kanssa nostaa pöllölajien määrän tälle vuodelle seitsemään.

Nyt näinä harmaina, sateisina päivinä olen tavannut viirupöllöjä useita kertoja päivällä saalistuspuuhissaan. Mielenkiintoisin havainto oli viime sunnuntaina. Vaalea viirupöllö syöksyi kuusen oksalta eteeni parin kymmenen metrin päähän tappaen myyrän. Samanaikaisesti lehahti kirjavampi ja rusahtavampi pöllö kuusikon sisältä viidenkymmen metrin päähän taisteluampumaradan punakeltaisen vaara-aluetolpan nokkaan. Vaaleampi antoi tolpan nokassa keikkujalle myyrän. Kolmas pöllö rääkyi kuusikon sisällä.

Samoilla retkillä äänessä on ollut varpuspöllöjä iltapäivien tunteina. Nyt keskiviikkona vihelsi viisi varpuspöllöä Likolammen ympäristössä. Parhaimmillaan niitä on kuultu jopa kymmenen.

Hiiripöllöhavainto on saalistustilanteesta, keskipäivältä. Myös helmipöllö ihastutti päiväsaikaan sotilaita, istuen ammuntojen ajan ampumaradan reunapuussa myyriä jahdaten. Helmipöllöpäivä oli tihkusateinen ja hyvin hämärä.

Viirupöllöhavaintoja on kertynyt nyt yhtämittaisesti kolmen viikon ajalta. Linnut ovat tottuneet yllättävän hyvin saaren elämään. Ammunnat eivät tunnu niitä häiritsevän olleenkaan. Siis linnut ovat jopa ammuntojen aikana ampumaradoilla. Kolmenkymmenen metrin päästä marssiva, parinkymmenen miehen vahvuinen, sotilasjoukkue ei aiheuta pelkoreaktioita. Tosin samaan paikkaan pysähtyvä auto aiheutti. Hauskin tilanne oli juuri samaiselta viime sunnuntailta, jolloin se vaalea viirupöllö seurasi pururadan päälle kurottuvalta oksalta, kun sauvakävelijät keskenään keskustellen sivakoivat hikivauhtia suoraan alta ohi. Pöllö jäykistyi pystyyn. Kasvoi pituutta huimasti. Seurasi katsellaan sauvailijoita ja pysyi paikoillaan. Oksa oli ehkä noin 5-6 metriä polun yläpuolella.

Saareen vaeltavien pöllöjen kaltaista sopetumisilmiötä on tarkasteltu syyskuussa julkaistussa kirjassa Santahamina - sotilassaaren luontoaarteet. Sopeutumishavainnot ovat samantyyppisiä Likolammen mustakurkku-uikku yhteisössä, maalialueen lintuluodoilla, Kissalammen lepakkoyhteisöissä ja taisteluampumaradan nisäkäskannassa. Paikalliset, mutta myös vaeltavat linnut ja nisäkkäät sopetuvat yllättävän hyvin systemaattisesti toimivan sotilaspopulaation toimintaan. Sen sijaan muutolla olevat arktiset kahlaajat nousevat lentoon, kun aamuiset varuskunnan huoltoliikenneäänet kantautuvat Santahaminan itärannan hiekoille.

Päätöksenteko lähestyy

Katajanokan hotellista päätetään talven aikana. Kaupunginhallituksessa asia on joulun tienoilla ja valtuustossa kevättalvella. Tunteen leiskuvat. Jo puolet Helsingin kuudestakymmenestä asukasyhdistyksestä vastustaa hanketta. Omakin kantani oli aiemmin jyrkän torjuva rubiikinkuution muotoista, lasiseinäistä, läpinäkyvää hotellia kohtaan, joka ei istuisi kaupunkikuvaan, ei sitten mitenkään! Kirjoitin vuosi sitten Osmo Soininvaaraan blokiin asiasta. Kerroin kansasta, jolla ei ole historiaa:

”Jarmo Nieminen, 14.10.2008 23.05. Kauppatorin ympäristö tulee palauttaa sen historialliseen asuunsa. Siinä on oikeasti jotakin hienoa! 1700-luvulla Pietaria rakennettaessa venäläinen älymystö ihaili taitavia suomalaisia rakennusmiehiä, mutta yhtä asiaa slaavit ihmittelivät: miten nuo suomalaiset pystyvät yleensäkään pärjäämään kun heillä ei ole historiaa. Tästä syntyi jo tuolloin suomalaisia tarkoittava yleisnimitys tsuhna - kansa, jolla ei ole historiaa. Nyt voisimme tuota tsuhnailua hieman parantaa esimerkiksi Helsingissä.”

*******************

Jarmo Nieminen
4.11.2009 20.38

Taistelua mielikuvista

Helsinkiläisille on tullut mielikuva rakennushirviöstä. Se olisi vain yksi arkkitehtinsä maamerkki maailmassa. Hotelli tulisi Helsinkiin, koska se ei maksaisi kaupungille mitään. Päinvastoin, kaupungin kassa karttuisi yli sadalla miljoonalla eurolla. Mielikuvat ovat ymmärrettäviä. Kaupunkisuunnitteluvirasto ei ole tuonut kaupunkilaisille esille hankkeen rajapintoja liittyen kaupunkikuvan rakentamiseen. Lisäksi valmisteluprosessi ei ole ollut mitenkään läpinäkyvä, puhumattakaan demokraattinen ja asioista tiedottava.

Rajajärven faktat

”Aalto muutti empiirikaupungin kontekstin”

Tänään valtuustoryhmän kokouksessa kaupunkisuunnitteluviraston päällikkö Tuomas Rajajärvi esitteli hotellisuunnitelmaa. Hän kertoi miten kyseessä on hotellia paljon suurempi asia, moderni kaupunkikuva, joka alkaisi Alvar Aallon Enson talosta, ohittaisi Ulkoministeriön rakennuksen ja jatkuisi pitkin Katajanokan Etelärantaan. Kaupunkikuvallisesti idea toistuisi lahden toisella puolella uudistettavassa Olympiaterminaalin rannassa ja rinteessä. Hän totesi, että kaupunkikuvan kehittämissuunta linjattiin, kun Aallon suunnittelema Enson pääkonttori rakennettiin 1960-luvun alussa.

Kaupunkikuvan muutoskohdassa

Rajajärvi kertoi, että hotellin muotokieleen, paikkaan ja rakenteisiin on päädytty syvällisen analyysin jälkeen. Lähtökohtana on nimenomaan rakentaminen engeliläisen historiallisen keskustan läheisyyteen alueelle, jonka takana on arvokas jugend-tyylinen Katajanokka. Helsingin kapunkikuvaan halutaan arvokkaan kotoperäisen arkkitehtuurin rinnalle myös kansainvälisyyttä.

Ei peitä historiallisia kohteita

Virastopäällikkö esitteli google-earthin animoidulla lennolla, miten hotelihanke asemoituu Helsinginniemen historiallisen ääriviivan alapuolelle. ”Rakennus ei ota tilaa Uspenskin katedraalilta, eikä Kauppatorin miljööltä.”

”Vaihtoehtoista paikkaa ei ole. Se on tehty tähän.”

Esittelyssä tuli selväksi, että vaihtoehtoa Katajanokan hotellille ei ole. Rakennus on juuri suunnitteltu ainoastaan ja vain kyseiselle paikalla kaupunkikuvallisten miljöiden murrokseen ja osaksi uudistuvaa moderniksi rakennettavaa Katajanokan rantaa. Itse pohdin tässä kohtaa, että miten modernismi toteutettaisiin, jos hotellihanke menisi karille. Virastopäällikkö kertoi, että ilman hotellia alue jäisi tyhjäksi ja silti alueen suunnittelu tultaisiin käynnistämään tulevan arkkitehtikilpailun pohjalta. Tämän tulevan suunnitelman saranana olisi hotelli vanhan ja uuden yhdistäjänä.

*****************

Homma on arkaluontoinen

Valtuuston käytävillä hanketta ei tunnu uskaltavan kukaan kannattaa ääneen, paitsi muutama. Minä pohdin nyt uusin tiedoin, mistä on kyse. Tänä iltana omat ajatukseni kääntyivät hanketta ymmärtäväksi.

Pohdiskellen
Jarmo

Viipurissa 20.6.1944 kadonneet 20. prikaatin sotilaat kummittelevat jälleen keskustelupalstoilla. Julkaisen ohessa oman tutkimukseni samaisesta aiheesta. Artikkeli on julkaistu Eero Elfvengrenin ja Eeva Tammen toimittamassa kirjassa Viipuri 1944 (WSOY 2007).

PRIKAATIN KAATUNEET JA KADONNEET

20. Prikaatin tappioksi kesäkuun 20. päivän taistelussa on esitetty vuosikymmenet prikaatin komentajan, eversti Armas Kempin 23.6.1944 laatiman yhteenvedon tietoja. Kemppi kirjoittaa itsekin tietojen luotettavuutta kuvaten ”vielä epätäsmällisten tietojen perusteella” kaatuneiksi 19, haavoittuneeksi 101 ja kadonneeksi 419 miestä. [1] Esitettyjä lukuja on käytetty vuosikymmenet sellaisenaan useissa teoksissa ja artikkeleissa. [2] ”Lopullisesti kadonneiden määrä on hämmästyttävä. Miten puolustustaistelussa, joka kesti vain muutaman tunnin eikä ollut erityisen ankara, voi kuolla 400 miestä, jos haavoittuneitakin oli vain sata? Sotahistoriamme suuria mysteereitä on kysymys, mitä noille miehille tapahtui”, pohtivat toimittajat Antti O. Arponen ja Martti Meuronen vuonna 2006 julkaistussa Teloitetut-kirjassaan. [3]

Kapteeni Uuno Tarkin tutkimukset

Viime vuosien kadonneiden suuren määrän selittämiseen keskittynyt julkisuus on jättänyt huomiotta Viipurin taisteluun itse osallistuneen Uuno Tarkin 1990-luvulla julkaisemat kirjat, jotka pohjautuvat hänen perusteellisiin arkistotutkimuksiin ja sotaveteraaniveljiensä haastatteluihin. [4] Tarkki päätyi virallista historiaa tuntuvasti pienempään kadonneiden määrään. Tarkin tappiolukujen hyväksymistä viralliseksi tiedoksi esti kuitenkin se, että sotahistoriankirjoituksen perusteokset esittivät Viipurin kadonneiden määräksi Kempin ensimmäistä ilmoitusta. Taisteluiden kulkuun nähden 419 kadonnutta oli hämmentävän suuri. Kadonneiden määrälle etsittiin selitystä muun muassa salaisesta kenttäoikeudesta, joka olisi teloittanut Viipurista paenneita sotilaita. [5]

Toimittaja Pasi Jaakkonen ratkaisi myytin

Tarkin jo aiemmin esittämiin Viipurin kadonneiden huomattavasti vähäisempään (noin 70) ja kaatuneiden paljon suurempaan määrään (yli 30) päätyi myös Ilta-Sanomien toimittaja Pasi Jaakkonen marraskuussa 2006. Artikkelissaan ”Vain 74 katosi Viipurissa” Jaakkonen osoitti Kempin ensimmäisen ilmoituksen periytymisen historiankirjoitukseen ja yhteyden nyt käynnissä olevaan spekulointiin Viipurin kadonneiden teloittamisesta Lappeenrannassa. [6] Väitteiden todenperäisyyden kyseenalaistaa myös professori Heikki Ylikangas tammikuussa 2007 julkaisemassaan kirjassaan Suomen historian solmukohdat. [7] Tarkin selvittämät katoamistiedot osoittautuvat hyvin tarkoiksi, kun niitä verrataan sodan loppuvaiheessa ja sodan jälkeen tehtyihin asiakirjoihin Viipuria puolustaneen prikaatin kadonneista sotilaista ja heidän henkilökohtaisiin sotilasasiakirjoihin. Tarkin työn arvoa lisää myös se, että hänellä ei ollut käytössään Suomen sodissa 1939–1945 menehtyneiden internet-tiedostoa eikä sotavankitutkimuksien tietoja. [8]

Lisätietoa sotavankitutkimuksista

20. Prikaatin sotilaiden katoamistapausten selvittämisessä on ollut paljon hyötyä uusimmista sotavankitutkimuksista. Niistä ensimmäinen oli Timo Malmin lisensiaattityö Jatkosodan suomalaiset sotavangit neuvostojärjestelmässä, joka valmistui vuonna 1995. Teuvo Alava, Dmitri Frolov ja Reijo Nikkilä julkaisivat vuonna 2002 tutkimuksensa RUKIVER! – suomalaiset sotavangit Neuvostoliitossa, johon Nikkilä laati sekä sotavankeudessa kuolleiden että kotiin palanneiden yhteisen matrikkelin. Nikkilä on täydentänyt tutkimustuloksia Suomalaisen Klubin internet-sivuilla julkaisemissaan matrikkeleissa Palanneiden sotavankien ilmoituksia kadonneista ja Sotavankeudessa kuolleet suomalaiset. [9] Vankitietojen ohella jäljempänä esiteltävässä matrikkelissa on otettu huomioon Hangon vastaanottoleirillä vuosina 1944–1945 suoritettujen kuulustelujen tulokset, muun muassa tiedot vangiksijoutumistilanteesta ja taistelijatoverien kohtaloista. [10]

Nikkilä toteaa osuvasti, että sotavankeudesta palanneet sotilaat antoivat myöhemmissä kuulusteluissa tärkeitä tietoja ennen vangitsemistaan tapahtuneista asioista, ennen kaikkea sellaisten asetoveriensa kohtaloista, jotka eivät joutuneet sotavankeuteen, vaan kaatuivat. Taistelijatoverien tarkka kuolinaika ja -paikka oli usein vain sotavankeudesta palanneiden sotilaiden tiedossa. Nämä omaisille kallisarvoiset tiedot jäivät loppuvuoden 1944 ja alkuvuoden 1945 sekavassa tilanteessa usein kuitenkin välittämättä eteenpäin. [11]

Kansallisarkistossa paljon tietoa

Nyt julkaistava matrikkeli perustuu Sota-arkiston Suomen sodissa vuosina 1939–1945 menehtyneiden tiedostoon, edellä esiteltyihin vankitutkimuksiin ja arkistotutkimukseen; erityisesti 13. ja 15. Kaatuneiden evakuoimiskeskuksen, 20. Prikaatin, Päämajan valvontaosaston, Puolustusvoimain pääesikunnan valvontaosaston/-toimiston, Sotilaslääkintäarkiston virka-arkiston lääkintäarkiston sekä puolustusministeriön keskusosaston kuolleeksijulistamistoimiston arkistoihin. Tärkeimpinä tiedonlähteinä ovat olleet kadonneiden ja kuolleiden henkilökohtaiset sotilasasiakirjat, joita säilytetään Sota-arkistossa. [12] Asiakirjoista koottuja tietoja on verrattu Tarkin vuonna 1996 julkaiseman kirjan Taistelu Viipurista 20.6.1944 sisältämiin kuvauksiin katoamis- ja kaatumistilanteista. Tietojen yhdenmukaisuudet ja eroavuudet on kirjattu matrikkeliin.

Ensimmäiset yritykset selvittää Viipurin menetystä seuranneiden päivien kadonneiden määrä osoittautuivat mahdottomaksi tehtäväksi. Syynä oli arkistoissa ja kirjallisuudessa olevien tietojen epätäsmällisyydet ja ristiriitaisuudet. Arkistotiedon epäluotettavuus johtunee 20. Prikaatin 20.6.1944 alkaneista ja useita päiviä kestäneistä prikaatin joukkojen epäselvistä tilanteista ja niistä johtuneista henkilövahvuuksien kirjaamisen epätarkkuuksista. Jo Tarkki totesi vuonna 1996 kirjassaan, että ”vahvuuksien ja ilmoitusten käsittelyssä oli siis epäselvyyksiä, tietysti sekavien olosuhteiden takia. Myöhemmiltä ajoilta ei ole nähtävissä yhteenvetoja. Monimutkainen asia. Sellaista ihmettä ei voi tapahtua, että vielä päästäisiin oikeisiin lukumääriin.” [13]

Kesäkuun 20. päivän taistelun jälkeen prikaatin karkuritilanne oli epäselvä. Joukot olivat hajallaan. Sadat miehet harhailivat Viipurin ja Lappeenrannan välillä etsien yksiköitään. Lappeenrannan tasalta tavatut harhautuneet ja karkurit palautettiin takaisin yksiköihinsä. Tämä vaihe kesti heinäkuun alkupäiviin asti. [14]

Tilanteen sekavuudesta kertoo IV Pataljoonan oikeusupseerin, luutnantti Veikko Maunulan kaksi viikkoa Viipurin taistelujen jälkeen laatima asiakirja, jossa hän kertoo pataljoonasta olleen karkureina ja yksiköstään pitemmäksi aikaa harhautuneena 18 aliupseeria ja 156 miestä. [15] Heistä oli palannut tai palautettu takaisin yksikköönsä 12 aliupseeria ja 94 miestä. Edelleen karkureina ja harhateillä asiakirjan laatimishetkellä oli 6 aliupseeria ja 62 miestä, joka tosin jo oli lähes lopulliseksi jäänyt kadonneiden määrä. [16]

Karkurien ja kadonneiden henkilöllisyys ja lukumäärä alkoi selkiytyä heinäkuun toisella viikolla sotilaiden takaisin palaamisten ja sotilaspoliisiosastojen tekemien palautusten myötä. Elokuun 8. päivänä prikaati julkaisi etsintäkuulutuksen 20.6.1944 Viipurissa kadonneesta 87 sotilaastaan, joiden oletettiin joutuneen vihollisen vangiksi. Aselevon alkaessa, syyskuun alussa, etsintäkuulutuksia täydennettiin pataljoonien antamien tarkempien ilmoitusten perusteella 37 miehellä. [17]

Henkilötutkimuksen tulokset

Tämän tutkimuksen lähtökohdaksi otettiin 20. Prikaatin kaatuneet tai kadonneina etsintäkuulutetut sotilaat syyskuun alussa 1944. Siis tilanne, jossa harhautuneet sotilaat olivat palanneet tai palautettu yksiköihinsä. Myös lähes kaikki karkurit olivat jo kiinniotettuina palautettu yksiköihinsä tai kuulusteluissaan. Jo omaisten sosiaaliturva edellytti kadonneiden tilanteen selvittämistä. [18]

Syyskuun alussa prikaatilla oli tiedossa päiväkäskyjensä ja katoamisilmoitustensa perusteella kesäkuun 20. ja 21.päivien taisteluissa kaatuneina 33 prikaatin sotilasta [19] ja kadonneina 122 sotilasta [20]. Seitsemästä muusta Viipurissa kadonneeksi joutuneesta miehestä ei ole kyseisistä asiakirjoista löytynyt mainintaa [21]. Kadonneina ja kaatuneina oli siis yhteensä 162 sotilasta.

Sotavankiasiakirjojen ja -tutkimuksien sekä kadonneiden henkilökohtaisten sotilasasiakirjojen perusteella prikaatista oli Viipurissa jäänyt sotavangiksi 63 sotilasta. Marras-joulukuussa 1944 ja maaliskuussa 1945 heistä palasi Suomeen 48 miestä. Loput olivat kuolleet vangitsemistilanteen yhteydessä tai sotavankeudessa. Kolme tähän joukkoon kuulunutta teloitettiin antautumistilanteessa tai heti sen jälkeen Viipurissa. Suomalaiset sotilaat joutuivat todistamaan puna-armeijassa esiintynyttä käytäntöä, jonka mukaan huonosti liikkumaan kykenevät ammuttiin niille jalansijoilleen. [22]

Asiakirjatarkastelu osoittaa 85 sotilaan kuolleen Viipurissa: 28 sotilasta katosi vastaiskuissa, 14 vetäytymistilanteessa ja 10 sotilasta muussa taistelutilanteessa; [23] 28 sotilasta kaatui taistelussa ja viisi kuoli ilmapommituksissa. [24] Neljä sotilasta menehtyi suomalaisissa sotasairaaloissa haavoituttuaan Viipurissa. [25] Luvut sisältävät myös 20. Prikaatin Kolmannen Pataljoonan 21. päivän taistelussa kaatuneet 10 sotilasta ja kadonneet kahdeksan sotilasta sekä prikaatille alistetun Erillisen Panssarikomppanian kaksi Viipuriin jäänyttä sankarivainajaa. [26]

Edellä mainituissa tilanteissa kadonneet ja heidän lisäksi viisi sotilasta, jotka oli ilmoitettu kadonneeksi maininnalla ”katosi Viipurissa”, yhteensä 57 miestä, julistettiin myöhemmin virallisesti kadonneina kuolleiksi. Näistä henkilöistä on Sota-arkistosta kahta kadonnutta lukuun ottamatta sotilaskantakortit ja katoamislomakkeet. [27] Mainitun viiden miehen osalta ei ole löytynyt asiakirjoista eikä kirjallisuudesta muuta mainintaa itse katoamistilanteesta. [28]

Kaatuneiden evakuoimiskeskukset lähettivät kaikista 20. Prikaatin kadonneista sotilaista kuolinilmoitukset suojeluskuntapiireille. Tiedot lähetettiin myös lääkintäkeskusarkistoon heinäkuun alussa. [29] Katoamistiedot toimitettiin samassa aikataulussa myös Päämajan Valvontaosastolle. 13. Kaatuneiden evakuointikeskus (peiteluku 8387) on täyttänyt 1./20.Pr:n (peiteluku 2621) antamien tietojen ja oman tunnistamistoiminnan perusteella ilmoituksen sotamies Viljo Hirvon kuolemasta [30].

Viiden vainajan ruumiit tuotiin pois Viipurista, 76 sotilasta jäi taistelukentälle. Tähän lukuun sisältyvät kolme Viipurin sankarihautausmaahan haudattua sotilasta, yksi, joka haudattiin kenttähautaan ja haavoittuneena ”siltojen taakse” jääneet 16 sotilasta. [31] Käytössä olevien tietojen perusteella kaikki haavoittuneet kuolivat Viipurissa. Yksi heistä oli mahdollisesti ollut sotavankeudessa. Kukaan heistä ei palannut Suomeen. [32]

20. Prikaatin kaatuneet ja kadonneet:

- menehtynyt Viipurissa 86
- kadonnut Viipurissa, oletettu joutuneen vangiksi 3
- kuollut sotasairaalassa 4
- osoittautunut karkuriksi 6 [33]
- kuollut sotavankeudessa 15
- kadonnut Viipurissa 1
- palannut sotavankeudesta 48
- yhteensä 163

Yhteenveto

Yhteenvetona voidaan todeta prikaatin 162 kaatuneesta tai kadonneeksi ilmoitetusta sotilaasta 63 joutuneen sotavangiksi ja 90 miestä kuolleen taistelussa tai haavoittuneena. Lisäksi kolmen sotilaan ilmoitetaan kadonneen Viipurissa oletettuna joutuneeksi sotavankeuteen.[34] Yhden sotilaan osalta ei ole minkäänlaista mainintaa katoamistilanteesta tai vangiksijoutumisepäilyksestä. Vankeudesta palasi myöhemmin 47 prikaatin sotilasta. Aselevon alkaessa 20. Prikaatin kadonneiksi ilmoittamista henkilöistä osoittautui kuusi miestä myöhemmin sotilaskarkureiksi.

Jatkosodan Suomen armeijalla oli sangen selkeät tiedot Viipurissa kadonneista sotilaistaan jo heinäkuun toisella viikolla vuonna 1944. Katoamiset oli dokumentoitu organisaation kaikilla tasoilla 20. Prikaatin pataljoonista Päämajaan asti. Erityisen selkeästi asiat olivat taltioitu 15. Kaatuneiden evakuoimiskeskuksen kadonneiden kortistoon, Lääkintäkeskusarkistoon ja Päämajan valvontaosaston luetteloihin sekä hieman myöhemmin puolustusministeriön kuolleeksijulistamistoimistoon. Yksityiskohtaisimmat tiedot katoamisesta kerättiin sotilaan henkilöasiakirjoihin.