Helsingin sotasurmat ja hautaukset 1914-22 selvitetään
Helsingin kaupunki selvittää ensimmäisessä maailmansodassa Helsingissä sotasurmissa kuolleet ja heidän hautapaikkansa. Tutkimustulokset julkaistaan vuonna 2012 kaupungin 250-vuotisjuhliin liittyen. Tutkimusryhmä kerää aiheeseen liittyvää tietoa: valokuvia, asiakirjoja, lehtiartikkeleita, muistokirjoituksia, matrikkeleita, yms. Kaikenlaista, joka helpottaisi selvitystyön tekemistä. Erityisenä painopisteenä on vallankumouksen pyörteet Helsingissä, punaisten kurinpito Helsingissä vuoden vaihteessa 1917-18, punaisten huhtikuun taistelut saksalaisten kanssa, niiden jälkeiset tapahtumat ja vankileirien toiminta keväällä-kesällä 1918 Helsingissä. Materiaali valokuvataan ja luetteloidaan tutkimusta varten.
Ottakaa yhteys tutkimusryhmän johtajaan
jarmo.nieminen[a]helsinginsotasurmat.fi.
Seuraavassa artikkelissani on asiaan hieman taustaa.
Santahaminan hautausmaa
Santahaminaan haudattujen määrää on vuosikymmenten saatossa ollut erilaisten arvailujen ja luulottelujen varassa. Julkisuudessa esitetyt luvut ovat vaihdelleet muutamasta ”ryssästä” kaikkiin Etelä-Suomessa kadonneisiin tuhansiin punaisiin asti. Ja varmaa tietoa ei ole vielä nytkään.
Oman ongelmansa asian selvittämiseksi tuo se, että osa Santahaminaan tuoduista vainajista kaivettiin ylös ja heidät haudattiin uudelleen omaisten toimenpitein Malmin hautausmaalle ja osa muualle. Täyttä varmuutta ei ole myöskään Helsingin vankileireillä kuolleiden vankien henkilötiedosta. Erityisen vajavaista tiedot ovat venäläisten vankien osalta ja niiden osalta, jotka eivät tietäneet omaa sukunimeään – jos sitä nyt olikaan – ja syntymäaikaansa. Valtiollista väestörekisteriä ei tuolloin vielä ollut, eikä useallakaan vangilla ollut minkäänlaisia henkilöpapereita mukanaan! Oman lisänsä tähän problematiikkaan tuo pidätys-, karkaamis- tai kurinpitotilanteissa tapahtuneet ampumiset ja samassa yhteydessä toteutetut hautaukset tai vainajien siirrot.
Helsingin leireillä menehtyi 1 500 vankia sairauksiin, nälkään ja teloituksiin. Heidän päähautauspaikkanaan oli Santahamina. Muita hautauspaikkoja olivat Isosaari ja Malmi. Valtaosa Santahaminaan haudattavista tuotiin Suomenlinnasta, mutta myös Isosaaresta ja Katajanokan vankileiriltä, muualtakin. Isosaaren leirillä menehtyneitä haudattiin myös kuolinsaarelleen.
Valtiorikosoikeudet
Kesäkuussa perustettiin Suomeen Valtiorikosoikeus toimeenpanemaan vankien tutkimukset ja oikeudenkäynnit. Kuolemantuomion saaneet vangit siirrettiin Suomenlinnaan odottamaan tuomionsa toimeenpanoa. Heistä ne, jotka anoivat Valtirikosylioikeudelta armoa, siirrettiin anomuksen käsittelyajaksi Isosaareen. Suomenlinnassa ammuttiin 71 kuolemantuomittua. Säilyneen valokuva-aineiston perusteella lisäksi Santahaminassa toteutettiin teloituksia aiemmin keväällä 1918.
Isosaareen sijoitettiin venäläisiä sotilaita ja eristettiin myös erityisen vaarallisena pidetyt suomalaiset poliittiset vangit. Heiksi katsottiin punaisten hallinnossa toimineet ja julkisuudessa olleet vasemmistolaiset. Heistä tunnetumpia olivat sosiaalidemokraattisen puoleen kansanedustajat Kaarle Mänty ja Antti Mäkelin sekä Sulo Wuolijoki, aktiivinen sosiaalidemokraatti hänkin. Isosaaressa menehtyneistä vajaasta 200 suomalaisesta haudattiin Santahaminaan 188 vainajaa.
Valtiorikosoikeudet perustettiin ratkaisemaan vankien käsittely oikeusvaltio-periaatteen mukaisesti. Kuulustelijoita ja tutkijoita ei Suomessa kuitenkaan ollut riittävästi ratkomaan lähes 80 000 vangin tutkinnat. Helsingin vankileireilläkin vangit – syylliset tai syyttömät – kuolivat odottaessaan omaa oikeudenkäyntiään. Kansalaisuutensa säilyttäneinä, heidät haudattiin arkuissa Santahaminan keskustasanteen hietikon – nykyisen Saharan – silloin puuttomana olleelle länsireunalle.
Aluksi arkut sijoitettiin venäläisten rakentamaan taisteluhautaan ja sen korsurakenteisiin. Niiden täyttyessä vainajat haudattiin rivihautoihin kolmeen arkkukerrokseen ja arkut vierekkäin. Rivihautojen yhteenlaskettu pituus on hieman vajaat 300 metriä. Aiemmin mainitsemani paalu oli kyseisen rivihaudan päiväkaivuun mittainen. Seuraava hautaus tehtiin päättäen uuteen paaluun. Läpi kesän hautauspäivät olivat tiistai ja perjantai.
Valtiorikosoikeudessa kuolemaantuomitut menettivät samalla myös kansalaisluottamuksensa ikuisesti. Heitä ei haudattu numeroituun ”paalumaahan”. Santahaminan hautausmaatoiminta jatkui maaliskuuhun 1919 asti, jolloin Suomenlinnassa vankileiritoiminta loppui.
Uutta tietoa
Valtioneuvoston Suomen sotasurmat 1914–22 -tutkimuksen (19.5.2004) mukaan Helsingin vankileireillä kuoli 1 468 henkilöä. Heistä Santahaminaan haudatuiksi ilmoitetaan 922 ja Isosaareen haudatuiksi kahdeksan henkilöä. Saarille haudattujen määrä on kuitenkin tutkimuksen mukaan tuntuvasti suurempi.
Marraskuussa 2005 löydettiin Sota-arkistosta 37 sivun mittainen luettelo vuosina 1918–19 Suomenlinnassa ja Isosaaressa kuolleista henkilöistä, jotka oli haudattu Santahaminaan. Samassa arkistoyksikössä sijaitsi myös poliisikomisario Lehtimäen kertomus Santahaminan hautauspaikan tarkastamisesta. Listauksessa oli esitetty Santahaminaan haudattujen nimet sekä heidän kuolin- ja hautauspäivätiedot. Asiakirja sisälsi 1 024 nimeä Suomenlinnasta ja 257 nimeä Isosaaresta. Luettelo ei kuitenkaan ole aukoton. Esimerkiksi siitä puuttuu aiemmin varmuudella Santahaminaan haudatuksi todistetun Algot Tietäväisen, Algot Untolan, Ilmari Rantamalan – siis Maiju Lassilan tiedot.
Helsingin lääninvankilan pastorina toiminut Johannes Kunila laati luettelon Suomenlinnan Vankilassa 1918–1919 kuolleista jo vankileirien aikana. Hän täydensi listaa kevättalven 1919 aikana lehti-ilmoitusten ja kuulutusten perusteella. Listaan kertyi 1 410 henkilön nimet. Heidän kuolinpaikakseen oli ilmoitettu Suomenlinna, Iso-Mjölö [Isosaari], Santahamina, Katajanokka tai nimeämätön paikka. Santahaminassa ilmoitettiin kuolleeksi 13 henkilöä. Listaa säilytetään Työväen arkistossa.
Santahaminan vankileirin kesän kuolleisuus poikkeaa vastaavan ajanjakson Suomenlinnan paljon suuremmasta kuolleisuudesta. Yhtenä syynä eroavuuteen on esitetty, että laajalti Euroopassa ja myös Suomessa riehunut espanjantauti, harvinaisen tappava influenssa, oli syynä yleensäkin suurin kuolinlukuihin kaikilla vankileireillä.
Mutta miksi Santahaminassa ei näin käynyt? Johtuiko vähäisempi tautikuolleisuus siitä, että Santahaminan vangit olivat nuoria naisia? Tuhannesta vangista yli 800 oli 15–20 ikävuoden ikäisiä.
Santahaminan osalta syy saattaa olla kuitenkin hyvin yksinkertainen. Saarella laidunsi venäläiseltä sotaväeltä jäänyt karja. Naiset työskentelivät saarella karjan paimenina ja juuresmaalla. He siis pystyivät hyödyntämään paimenessa olleessaan saaren antimia. Muilla Helsingin leireillä naiset ja miehet olivat täysin riittämättömän ravinnon varassa. Helsingissä työssäkäyvien vankien ruoan kalorimäärät olivat 800 – 1 000 kaloria vuorokaudessa ja kesäkuussa noin 1 400 kaloria. Suomenlinnassa ja Tammisaaressa naisten kuolleisuus ei poikennut miesten vastaavasta. Santahaminan vangit, huolimatta samasta pandemia-altistuksesta, olivat siis vastustuskykyisempiä kuin muiden leirien vangit!
1 400 vainajan rivihaudat
Yhdistämällä aiemmin esittämieni listausten tiedot voidaan arvioida, että Santahaminaan on haudattu noin 1 400 Helsingin vankileireillä menehtynyttä vankia. Heistä suomalaisia on noin 1 200 ja venäläisiä ehkä noin 200 vankia. Kyseessä on siis arvio. Edellä esitetyissä listoissa ja tietokannoissa on yhteensä noin 1 600 menehtyneen henkilön tiedot. Heistä noin 1 500:lle on kirjattu kuolinpäivä ja 700 hautauspäivä. Osa nimistä on kirjattu useampaan kertaan ja kirjoitettu eri listoissa eri tavalla. Erityisen suuri epävarmuus on venäläisten nimien osalta. Listausten ja tietokantojen nimitiedot eivät siis ole täysin yhtenevät ja niiden taustalähteiden olemassaolo sekä luotettavuus ovat toistaiseksi tarkistamatta.
Tällä hetkellä luotettavimman oloinen listaus on Hämeenlinnan Vankilamuseosta löydetty siellä vuosia jo esillä ollut vihko Santahaminaan haudatuista. Vihko oli sijainnut Sörnäisten vankilan ullakolla muun materiaalin seassa. Mielenkiintoisen näköisen vihkosen paljastuttua vuonna 1995, se toimitettiin Hämeenlinnaan. Vihkon kirjanpito kattaa haudatut elokuun 8. päivästä maaliskuuhun 1919. Listan mukaan Santahaminaan haudattiin tuona aikana 575 henkilöä. Heistä 53 oli teloitettu tai ammuttu ja 44 vainajaa palautettu omaisille. Listalla ei ole yhtään venäläistä nimeä.
Harmillisesti kirjanpidon alkuosa on tietymättömissä. Lisäksi kirjanpidon tekijät ovat osin tuntemattomia. Asiakirjan sisällöstä voidaan kuitenkin olettaa, että vihkossa olevaa listaa on täytetty Santahaminassa tilanteen mukaisesti. Säilynyt kirjanpito alkaa paalusta numero 17 viimeisten hautausten tapahtuessa maaliskuussa 1919 paalulle numero 52. Paalu on tarkoittanut yhden hautauspäivän hautausta. Kyseisenä ajanjakson suurin hautausmäärä oli syyskuun 17. päivä, jolloin Santahaminaan haudattiin 31 vainajaa. Suurin vankileirikuolleisuus ajoittuu kuitenkin kesä–heinäkuulle – siis ilmeisesti paalujen 1–16 alle!
Edellä kuvattujen listojen ja vihkon paljastuminen vasta nyt vuosikymmenten jälkeen, kertoo asian tutkimattomuudesta. Toisaalta muita dokumentteja erityisesti Santahaminan hautauksista ei toistaiseksi ole olemassa – tai ehkä voisi sanoa paremminkin: niitä ei ole edes etsitty.
Muitakin hautauksia
Oman lisänsä Santahaminan hautausmaiden alueeseen tuo, että Saharan keskiosat olivat toimineet hautauspaikkana jo aiemmin. Uusin tutkimustieto osoittaa, että vuoden 1906 Viaporin kapinassa kuolleiden satojen venäläisten ja kapinaan osallistuneiden Kuninkaansaaren–Vallisaaren taistelussa kadonneiden kymmenien suomalaisten punakaartilaisten hautaukset sijaitsevat samaisella Saharan länsireunalla, tosin alueen eteläosassa. Lisäksi vielä vuonna 1943 punavankihautausmaan alueelta siirrettiin ”kaksi ammuslaatikollista luurankoja” Malmin hautausmaalle. Raskaan ilmatorjuntapatterin majoitusalueelta oli paljastunut keväällä lumien sulettua lukuisia hautauksia.
